Blogi yhden suomalaisen miehen masennuksesta.

Ei helvetti. TÄMÄ on huono idea. Voi sitä häpeää, hävetystä, ahdistusta, ahdinkoa ja noloutta, mikä tästä syntyy. Jaksanko edes? Miksi jaksaisin? Turhaahan sekin on. Miksi minä kirjoittaisin yhtään mitään, kun ei minulla kuitenkaan ole mitään asiallista sanottavaa? Ja eihän ketään ei kuitenkaan kiinnosta - olipa sitä sanottavaa tai ei. Ja miksi kiinnostaisikaan?

Niin. Eihän ketään kuulukaan kiinnostaa, jos joku nöyryyttää itseään, eikä edes tajua, miten noloa se on. Niin. Joku saattaa vielä ahdistua ja masentua. Joku saattaa päätyä samaan jamaan kuin minä - tai vielä paljon pahempaan. Kuka sitten ottaa vastuun? Minäkö? Pelkkä ajatuskin vastuusta puristaa rintaa ja saa kädet vapisemaan. Miten ja milloin elämästä tuli tällaista? Miten minusta tuli yksi niistä, jotka eivät jaksa. Yksi niistä, jotka eivät pärjää. Minunhan piti olla vahva, hyvä ja vähintäänkin kuolematon. Minun piti olla MIES. Perkele!

Olisiko kaiken voinut muka jotenkin välttää, jos olisin tehnyt vähemmän? Entä jos olisin välittänyt vähemmän? Entä jos en olisikaan auttanut ja tukenut? Entä jos olisin vaan sinnitellyt? Entä jos en olisikaan luovuttanut?

Mitä oikein tapahtui? Kaikkihan meni niin hienosti monen monituista vuotta: nuorena urheilin ja kävin koulua. Siinäpä se olikin. Urheilua ja koulua. Ankaraa treenausta ja lepäilyä kirjojen vieressä kavereita tavaten. Uhreilu oli kivaa ja koulu helppoa. Koulun jälkeen jaksoin opiskella sinnikkäästi ja valmistuinkin ajallaan. Töihin päästyäni olen aina saanut toteuttaa itseäni varsin vapaasti. Aina on löytynyt projektia ja haastetta. Aina olen saanut varvistaa ja pinnistellä riittävyyteni rajoilla, ja jos riittävää haastetta ei ole löytynyt, niin piankos noita on saanut kehitetyksi. Työssäni olen pärjännyt hyvin ja oikeastaan kaikki on mennyt ilman suurempia vastoinkäymisiä. 

Samoin kotona kaikki kulki hienosti. Pitkä seurustelu kivan tytön kanssa, muutto yhteen, kihlat, oma koti, naimisiin, lapsi 1 ja lapsi 2. Kuin suoraan suomalaisen miehen elämän ohjekirjasta. Naps, naps ja naps vaan! Oikeastaanhan elämä oli kaikkinensa hyvinkin seepiansävyistä ja ihanaa. Oli lämpöä, iloa ja rakkautta. On edelleenkin. Matkalla kuitenkin jokin muuttui ja jotakin meni rikki. 

Hiljalleen työpäivät pitenivät. Perhe tarvitsi enemmän aikaa. Harrastaa ei oikein enää ehtinyt. Ei ainakaan hyvällä omatunnolla. Kavereita ei ollut enää näkynyt pitkiin aikoihin. Helvetti. Jostainhan sitä on tingittävä! Kesät tulivat ja menivät ja jokaisella kierroksella uuteen syksyyn oli tympeämpi startata. Liekki alkoi hiipua, mutta periksi ei sopinut antaa. Piti vaan yrittää kovempaa ja enemmän. Kaikki muutkin näyttävät pystyvän ja jaksavan. 

Jossakin vaiheessa alkoi tulla kolareita. Asiat eivät enää mahtuneet vuorokauteen. Piti ottaa lainaa yöstä. Siis siitä pimeästä jaksosta, joka alkaa yleensä noin kello 01:n jälkeen, kun työkone on laitettu laturiin odottamaan aamua. Yölaina toimi jonkin aikaa. Kaikki onnistui ja sujui. Sitä vaan oli vähän väsyneempi, mutta kukapa ei nykypäivänä olisi. Heikkojen sössötystähän nuo lepo- ja jaksamispuheet ovat. Kyllä miehen pitää jaksaa. Ei tätä hyvinvointiyhteiskuntaa ole lepäämällä rakennettu.

Hiljalleen kuitenkin ongelmat alkoivat riivata jälleen. Tuntui, että en taas riittänyt oikein mihinkään. Yritin kovempaa ja enemmän, mutta niin se vain oli, että aika ja voimat eivät riittäneet. Mitä helvettiä? Mitä tapahtuu? Hiljalleen kaikki alkoi tuntua jotenkin tyhjältä. Sitten havahduin siihen, että mikään ei oikeastaan enää tuntunut miltään. Elämästä oli tulllut mustavalkoista elokuvaa, joka juoksi hieman hidastettuna läpi minusta, mutta siitä ei saanut mitään otetta. Hyvä puoli oli se, että elämä ei myöskään saanut otetta minusta. Siinä mielestä se oli oikeastaan hyvä diili. Oikeastaan tuo vaihe oli vielä oikein hyvä. Voi kun kaikki olisikin pysähtynyt tuohon. Ei. Kaikki meni huonommaksi. Sitten alkoi sattua.

Yhtäkkiä kaikki alkoi painaa ihan tolkuttomasti. Ikäänkuin joku ilkikurinen maahinen olisi käynyt kääntämässä gravitaatiovoiman kovemalle. Paljon kovemmalle. Paljon paljon paljon kovemmalle. Lopulta maan vetovoima oli käännetty niin kovalle, että sängystä ei päässyt ylös. Ei aamulla eikä päivällä. Illalla ei kannattanut enää edes yrittää, koska olin jo epäonnistunut. Olin heikko paska. Kaikki ne asiat, jotka piti saada päivän aikana hoidettua eivät olleet edenneet senttiäkään. Ja jokainen niistä yksittäisistä asioista poltteli mielen sisällä kuin kytevä tupakan natsa. Ei siinä sitten oikein nukuttanut. Hyvä puoli oli se, että tunto oli palannut ja tunteitakin oli. Sääli, että palanneet tunnot ja tunteet olivat lähinnä kipu, tuska, suru, ahdistus, itseinho, viha, turhautuminen ja suunnatton, peittomainen väsymys, joka haali kaiken ikävän alleen ja kasasi ne yhdeksi ikäväksi tortillaksi. Tuon tortillan puristava ahdistus ja voimattomuus oli vastassa joka paikassa. Se köllötteli sängyssä pitäen hereillä ympäri vuorokauden, mutta se sama paskiainen voitti kilpajuoksun vessaan, keittiöön, olkkarin sohvalle ja eteiseenkin. Ulos en jaksanut edes yrittää. Hävetti muutenkin. Ja miksi olisin mennyt ulos, jos en töihinkään jaksanut enää mennä. Terapiaankin minut oli laitettu. Voi helvetti. Sekin vielä. Pakko oli käydä, kun kerran kallistakin on. Kyllä hävetti. Minäkö mukamas aikuinen, raavas mies?

Sittemmin asiat menivät vielä huonommaksi. Pariin otteeseen käytiin pisteessä, josta paluuta ei enää pitänyt edes olla. Lopulta kuitenkin sopiva lääkitys ja etenkin terapia alkoivat auttaa. Hyvä niin. Tänään ei enää tunnu niin pahalta. Tai tuntuu, mutta eilen ei ollut näin paha. Ehkä huomenna on taas parempi. Varmasti on. Ainakin olen elossa ja monet asiat ovat alkaneet taas tuntua. Myös tunteet ovat jollakin tavalla nostaneet päätään - siis positiivisetkin. Harmittavaa on se, että tunteet ja asiat ovat vielä kovin sekaisin. Päässä ja rinnassa asuu sarjakuvista tuttu ns. hässäkkäpilvi, joka on mytty spiraaliviivaa. Siis eräänlainen lankakerä, joka on täysin sekaisin. Tänään en pysty erittelemään tuntojani kovin tarkasti. Se satuttaa ihmisiä ympärilläni. On varmasti vaikea ymmärtää, miksi en pysty kertomaan tarkasti, mitä ajattelen tai tunnen asioista. Kukaan ei varmasti haluaisi sitä enemmän kuin minä itse. En vain pysty ja vihaan itseäni siitäkin syystä. Petän taas itseni ja ympärilläni olevat. En pysty vieläkään.

Niin. Masennus se sieltä pimeydestä tuli ja pyyhkäisi ylitseni. Tai oikeastaan se ei pyyhkäissyt ylitseni, vaan pyydysti minut kylmään nuottaansa, jonka olemassaoloa en edes tajunnut kuin vasta, kun kaikki oli jo aivan liian myöhäistä. Olin jo liian syvällä. Pimeässä ja kylmässä vedessä, joka teki minusta täysin turran ja kun syvältä katsoi kohti valoa, oli maailma ihan oikeasti mustavalkoinen. Jos kuitenkin positiivisesti ajatellaan, on tämä reissu toistaiseksi opettanut monenlaisia asioita. Nyt esimerkiksi tiedän, mitä tarkoittaa olla masentunut. Ymmärrän, miten tilanteeseen ajaudutaan. Ymmärrän myös paljon enemmän itsestäni, esimerkiksi sen miten paljon minun tulee opetella ja muuttaa uusia tapoja lähestyä elämääni. On oikeastaan mahtavaakin olla täysin lyötynä, alastomana ja polvillaan elämän edessä. Joinakin päivinä jopa hyväksyn sen, että olen heikko, mutta matkalla parempaan. Toisina päivinä kivitän itseni armottomasti maahan asti. Tänään kuitenkin kuljen valaistulla jalkakäytävällä, koska en ole yksin. En siis usko, että jään elämän bussin alle. En ainakaan halua sitä enää itse. Haluan kulkea eteenpäin ja jo se tuntuu hyvältä.

Entäpä tämä blogi sitten? Tämän kuvottavan ja omaa napaa tuijottavan valitusvirren jälkeen kirjoitan tähän palstaan tuntojani silloin kuin siltä tuntuu. 

Jos tuntuu.

 


Päiväkirjamerkintä 8.12.2014:

Ahdistuksen taso 4/5; väsymyksen taso 2/5;

Fyysisinä oireina huimaus ja "huminan tunne" päälaen alueella. Varmaankin unen puutetta?